Viikinkilääkis-tarina päättyy…

 … koska valmistuin vihdoin lääkäriksi! 

En meinannut uskoa korviani kun sain kuulla, että kaikki lääkiksen lopputentit olivat menneet läpi ensimmäisellä yrittämällä. Jihuu, hyvä minä! Huimaa saavutusta on edelleen ollut vaikea käsittää, kyseessä kun oli kuitenkin  yli kuuden vuoden projekti (tai lähes seitsemän, jos laskee mukaan myös ensimmäisen hakuvuoden). Koko joululoma on mennyt enemmän tai vähemmän tuloksia fiilistellessä. Olin henkisesti valmistautunut uusimaan joko kaikki tai osan tenteistä, mutta nyt asiaa ei tarvitse enää koskaan miettiä. Olen virallisesti lääkäri!

Tämä kuva on otettu heti viimeisen tentin jälkeen

Viimeisenä MED12-syyslukukautena keskistyimme opinnoissa ainoastaan asioiden kertaamiseen, ja kertaamisen kohteena oli (ei yhtään vähempää kuin) kaikki lääkiksen aikana opiskelemamme asiat. Kun kaikki aihepiirit jakoi noin viiden kuukauden ajanjaksolle, niin  jokaiselle yksittäiselle aihepiirille ei jäänyt lukuaikaa kuin muutama hassu päivä. Omasta lukemisesta teki astetta haasteellisemman se, että vähän päälle 1-vuotias tyttäreni aloitti päiväkodin syksyllä. Jokainen, jolla on kokemusta pienistä lapsista, voi todeta, että aina päiväkodin aloitukset eivät mene aivan suunnitelmien mukaan. Vaikka koen, että meillä päikyn aloitus sujui melko hyvin, niin toki syksyyn mahtui paljon lyhennettyjä hoitopäiviä sekä päiviä kun olin kipeän lapsen kanssa kotona. Tavallista taaperon elämää siis!

Toinen seikka, joka teki syksystäni vähän haasteellisemman oli päätös siitä, että pyrin käymään opintojen ohella töissä mahdollisimman pitkään. Osittain omasta halusta, osittain taloudellisista syistä ja osittain työkokemuksen kannalta. Sen lisäksi, että työnteko vähensi lukemiseen käytettävissä olevaa aikaa, niin se myös vei aikaa pois perheeltäni ja omasta jaksamisesta.  Onneksi hyväksytyt tenttitulokset eivät kuitenkaan jääneet tästä(kään) kiinni.

Kuten aikaisemmin mainitsin, Norjassa lääketieteen opinnot päättyvät kaikissa yliopistoissa massiivisiin tentteihin. Meillä Bergenissä  tenttejä järjestetään kolme, kaksi kirjallista ja yksi käytännön koe eli toiselta nimeltään osce. Kirjallisista tenteistä ensimmäinen oli kansallinen, eli kaikki Norjan lääkisopiskelijat tekivät saman tentin samana päivänä. Kyseessä on multiple choice-tentti, joka tarkoittaa sitä, että tentti koostuu 140 kysymyksestä tai lyhyestä casesta, jonka jälkeen annetaan kysymys ja neljä vastausvaihtoehtoa, joista pitää valita paras tai osuvin. Itse tentti järjestettiin marraskuun lopulla, ja sen avulla pääsi hyvin virittäytymää tenttitunnelmaan ja seuraaviin koitoksiin.

Toinen kirjallinen tentti oli meidän oman yliopiston laatima, ja toisin kuin kansallisessa multiple choice-tentissä, tässä kokeessa kaikki vastaukset piti sanella ja kirjoittaa itse. Kokeessa oli viisi isompaa potilastapausta, ja niihin liittyen oli aina lähemmäs 12 kysymystä per potilas. Kysymykset koskivat esimerkiksi potilaan haastattelemista, tutkimista tai mahdollisia jatkotutkimuksia ja hoitotoimenpiteitä. Murehdin tenttitulosten osalta eniten tämän toisen kirjallisen kokeen tuloksia, koska a) minulla loppui tentissä aika kesken, enkä ehtinyt vastaamaan kaikkiin kysymyksiin kunnolla, b) vastasin norjaksi (enkä todellakaan ehtinyt lukemaan läpi vastauksiani tai korjaamaan kielioppivirheitä tai muuta…) ja c) en yksinkertaisesti ymmärtänyt kaikkia kysymyksiä tai muistanut oikeita vastauksia. Mutta niin vaan sitä ollaan tässä  pisteessä nyt! 

Kolmantena ja viimeisenä tenttikoitoksena meillä oli käytännön koe. Olen aikaisemmin tainnut mainita, että meidän ensimmäinen osce-tentti järjestettiin jo kolmannen opiskeluvuoden jälkeen. Silloin en päässyt heti ensimmäisellä yrittämällä läpi, mutta sinnikkään kertaamisen ja harjoittelun ansiosta toinen yritys meni kirkkaasti läpi. Tämän vuoden osce-kokeessa meillä oli yhteensä 9 potilastapausta  ja aikaa yhden potilastapauksen läpikäyntiin oli 15 minuuttia. Jännitys kokeessa ja tenttipaikalla oli hyvin käsinkosketeltavaa! Tilanteet ja potilastapaukset vaihtuvat tiuhaan tahtiin, ja moni hyvä kysymys tai kommentti tulee usein mieleen vasta itse tilanteen jälkeen. Tästäkin onneksi selvittiin! Minua itse jännitti vaikeiden kysymysten lisäksi myös kommunikointi potilaiden ja mentoreiden kanssa. Rupean usein puhumaan todella nopeasti, kun en ole ihan varma mitä pitäisi sanoa. Tai pahimmassa tapauksessa oikeat sanat eivät vain  tule mieleen, sellaistakin tapahtuu aina välillä. Onneksi pisteet riittivät hyväksyttyyn suoritukseen. Olin ylpeä, että potilastapauksessa, jossa piti haastatella ja ommella potilaan haava, olin suoriutunut vuosikurssin keskiarvoa paremmin!

Lääketieteellisen tiedekunnan dekaani pitämässä puhetta

Meidän valmistujaisseremonia järjestettiin noin viikon kuluttua viimeisen tentin jälkeen. Mikä tarkoitti sitä, että emme olleet vielä saaneet virallisia tuloksia, kun tätä hienoa saavutusta olisi pitänyt jo juhlia. Harkitsin hetken olla menemättä itse valmistujaisjuhlaan, koska olin niin epävarma tenttien tuloksista. Mutta onneksi menin, sillä meillä oli kaiken kaikkiaan hieno ja juhlava valmistujaistilaisuus! Ohjelmassa oli monia valmistujaispuheita, stipendien jakoa ja musiikkiesityksiä. Ohessa muutama kuva ruusunjakoseremoniasta sekä alimpana kuva meidän koko vuosikurssista. 

Näin valmistumisen jälkeen monet ovat esittäneet kysymyksen, että mitä nyt sitten seuraavaksi. Sitä olen tässä viime viikot ehtinyt pohtia. Päällimmäisenä on tietysti työpaikan löytäminen ja töiden aloittaminen. Kuten olen aikaisemmin kertonut, tein viimeiset pari vuotta opintojen ohella töitä ortopedisellä osastolla ja viihdyin siellä todella hyvin. Kuitenkin viime syksynä lapsemme aloittaessa päiväkodin minusta alkoi hiljalleen tuntua, että iltavuorot sairaalan päivystyksessä ja 13 tunnin viikonloppupäivystykset söivät enemmän jaksamista kuin toivat iloa tai onnistumisen tunteita. Kaipaan takaisin sairaalan sykkeeseen ja samalla haaveilen arjesta, jossa ei tarvitsisi venyttää itseään niin äärimmilleen. Tällä hetkellä olen tehnyt satunnaisia työvuoroja lääkärinä läheisessä hoitokodissa, mikä on monelta osin tuntunut sopivalta juuri nyt. Lyhyempi työmatka, vähemmän kiirettä ja joustavammat työpäivät ovat antaneet maistiaisen tavallisesta arjesta. Eikä sovi unohtaa taloudellista puolta, näin monen vuoden päätoiminen opiskelu on jättänyt kukkaroon pienehkön reiän. Mutta sitä sopiikin sitten parsia kiinni seuraavien vuosien aikana.

Toisena päällimmäisenä mielessä on ollut meidän perheen seuraava isompi projekti. Onnistuimme nimittäin viimein löytämään meille sopivan unelmakodin, eli ostimme ihanan, vanhan pienen maatilan. Koska kyseessä on melko rähjäisessä kunnossa oleva pientila, niin seuraavat vuodet menevätkin sitä korjatessa ja uusia tiloja rakentaessa. Tarvitsemme ainakin uuden talon ja navetan, lisäksi tontilla on muita rakennuksia, jotka tarvitsevat enemmän tai vähemmän rakkautta, huolenpitoa ja remontointia. Tontti on suorakaiteen muotoinen ja jatkuu aina mereen asti, joten kauppaan kuuluu myös rantaviivaa sekä venevaja eli naustetti. Meidän resurssit eivät mitenkään riitä korjaamaan kaikkia rakennuksia kerralla, mutta kartoitusten ja priorisoinnin avulla meillä on ainakin suunnitelma siitä, miten rupeamme rakennusprojektissa etenemään. Nyt erityisesti tentin jälkeen on mahtava keskittyä tähän meidän uuteen projektiin täysillä. Mitä kaikkea jännää me vielä keksitäänkään yhdessä perheenä! Itse olen ainakin toivonut omaa heppaa (ja lapsille yhteistä ponia…) ja toivottavasti meidän tilalle muuttaa alpakoita tämän kevään tai kesän aikana. Lisäksi suunnitelmissa on istuttaa paljon omenapuita keväällä ja muutaman vuoden päästä saadaan toivottavasti ryhtyä tuottamaan ja myymään omenamehua ja -siideriä.  Sitten kelpaa kaikkien tulla vierailulle! Ja aikaisemminkin, jos on kiinnostusta tulla auttamaan rakennus-, eläintenhoito- tai istutustöissä... ;)

Meidän tarina jatkuu näissä maisemissa <3

En vielä ihan tarkalleen tiedä, miten aion jatkaa tämän blogin parissa. Vaikka en näiden kirjoitusten kanssa ole ollu kovin aktiivinen, niin silti olen onnistunut taltioimaan hetkiä tämän huisin reissun varrelta. Olen kirjoittanut tätä blogia eniten vain itseäni varten, muistoksi tältä matkalta. Joka oikeastaan alkoi sinä syksynä, kun valmistuin kauppatieteiden maisteriksi ja päätin lähteä hakemaan lääkikseen. Sitä seuraavana kesänä sainkin yllätyksekseni paikan Bergenin lääketieteellisestä ja kaikki tuttu ja turvallinen vaihtui uudenlaiseen elämään Norjassa.

Olisi mahtava lopettaa blogin kirjoittaminen uskomattomaan tarinaan siitä, ”kuinka hain tyhjästä ilman kielitaitoa lääkikseen ja 6,5 vuoden kuluttua valmistuin kuin taikaiskusta lääkäriksi”. Totuus on kuitenkin se, että en olisi mitenkään pystynyt tähän ilman valtavaa tukijoukkoa. Ihmisiä, jotka ovat uskoneet minuun silloin kuin oma luottamus on ollut hukassa. Ihmisiä, jotka ovat auttaneet milloin minkäkin ongelman kanssa, oli sitten kyseessä jokin koulutehtävä, tentti, työpaikan saaminen, asunnon löytäminen, kielen oppiminen, rahapula tai koti-ikävä… Näitä ongelmia on valehtelematta ollut tuhansia! Kiitos kuuluu siis kaikille, jotka minua ovat tässä matkan varrella auttaneet ja tsempanneet.

En olisi tässä myöskään ilman Suomessa asuvaa perhettäni, joka on loputtomasti jaksanut tsempata ja tukea minua, niin monella eri tavalla. Kiitos erityisesti vanhemmilleni,  kiitos tsempeistänne ja monista hyvistä neuvoistanne, kaikesta pienestä ja suuresta taloudellisesta tuestanne sekä asuinpaikan tarjoamisesta kaikilla meidän Suomi-vierailuilla, niin Helsingissä, Keski-Suomessa kuin Lapissa. Kiitos myös kaikille ystävilleni Suomessa, Norjassa ja ympäri maailmaa.  Teitä on niin kovin paljon! Ilman teidän teidän tukeanne tämä matka olisi ollut huomattavasti raskaampi kulkea.

Erityiskiitos kuuluu myös omalle pikku Norja-perheelleni eli avopuolisolleni Frankille, rakkaalle tyttärellemme sekä lapparillemme Alvinille. Tiedän, että olette kaikki olleet kovilla minun opiskeluideni takia. Olette ihania, huippuja ja superrakkaita! Toivottavasti pystyisin tulevaisuudessa antamaan edes osan saamastani rakkaudesta ja tuesta takaisin teille. <3

Haluan vielä tähän blogitekstin loppuun jakaa lauseen, joka on minulle itselleni antanut motivaatiota ja rohkaisua vaikeina päivinä. Loppujen lopuksi meistä ihmisistä on niin kovin moneksi, kun vaan uskaltaa lähteä haastamaan itseään ja kulkemaan uusia polkuja. Sitä ei koskaan tiedä, mitä seuraavan huipun takana häämöttää.

”Never give up on a dream just because on the time it will take to accomplish it. The time will pass anyway”

- Earl Nightingale -

Aurinkoisin terveisin,

Kauppatieteiden maisteri & Lääketieteen lisensiaatti

Marianne Mitronen