Hakukevät 2018: fiiliksiä ja pari unohtumatonta tarinaa

Moikka!

En ole aikaisemmin kirjoittelut tunnelmistani hakukeväältä 2018, joten ajattelin tässä postauksessa vähän avata ajatuksiani ja fiiliksiäni siitä, että miltä tuntui hakea lääkikseen ja erityisesti, että miltä tuntui hakea takaisin opiskelemaan heti kauppatieteellisestä valmistumisen jälkeen. Kovan luku-urakan lisäksi keväällä sattui pari erikoista tapausta,  jotka olen halunnut jo pitkään kirjoittaa ylös. Nämä tarinat kuvastavat hyvin elämän yllätyksellisyyttä ja sinnikkyyden tärkeyttä itselle tärkeiden tavoitteiden saavuttamisessa. Kuvat tähän postaukseen olen poiminut pitkin ja poikin hakuvuodelta sekä Bergenistä tältä keväältä.

Oma tieni lääketieteen pariin ei varmasti ole ollut kaikista tavallisin. En esimerkiksi koskaan lapsena haaveillut erityisesti juuri lääkärin ammatista (eläinlääkärin ammatista kylläkin), enkä myöskään lukion syventäviä kursseja valitessani ikinä tullut miettineeksi, että millä eväillä sinne lääketieteelliseen oikein kannattaisi hakea. Onneksi olen lukiossa opiskellut paljon matemaattisia aineita, joilla on avautuneet ovet hyvin monenlaisiin opiskelupaikkoihin. Lääkiksen ja kauppiksen lisäksi olen saanut aikoinaan opiskelupaikan myös Tampereen teknillisestä yliopistosta. Ajatus lääketieteelliseen hakemisesta alkoi kypsyä mielessäni vasta vähän ennen valmistumistani kauppatieteellisestä. Sain paperit ulos Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta marraskuussa 2017 ja hyppäsin samantien lääketieteellisen valmennuskurssille. Kurssi oli oikeastaan alkanut jo lokakuussa,  mutta en ollut omilta gradukiireiltäni ehtinyt mukaan vielä silloin.

Samalla kun vaihdoin lennosta KTM-juhlinnat pääsykoepusertamiseen, hyppäsin myös mielessäni 7 vuotta taaksepäin takaisin lukion penkille. Rupesin haalimaan pääsykokeisiin tarvittavaa materiaalia ja kirjoja. Pääsykokeisiin oli luettava todella paljon lukion kemiaa, fysiikkaa ja biologiaa. Näistä aineista fysiikka oli itselläni parhaiten hallussa (tai oli ollut hallussa...), kemian menestys oli ollut hieman laskusuhdanteista ja biologiaa en ollut opiskellut käytännössä ollenkaan, lukion pakollisia kursseja lukuunottamatta.

Meille kerrottiin valmennuskurssin alussa, että lääketieteelliseen sisäänpäässeiden opiskelijoiden hakukertojen keskiarvo oli noin 2,5. Eli suurin osa lääketieteellisen opiskelijoista on hakenut kouluun vähintään kolme kertaa, ja loputkin porukasta oli hakenut useimmiten kahdesti. Pääsykoe järjestettiin 16.5.2018, joten aikaa lukemiselle ei ollut omalla kohdallani edes yhtä vuotta, vain vähän päälle kuusi kuukautta. Näiden tosiseikkojen lisäksi maksoin valmennuskurssista lähemmäs 2500€, tietäen, että olisi lähes mahdotonta tulla pääsemään sisään lääketieteelliseen ensimmäisellä kerralla. Jälkeenpäin ajateltuna on kyllä todellinen ihme, että pääsin heti aloittamaan opinnot.

Muru, virallinen pääsykoelukuvalvoja

Minni, meidän laiturivahti, joka tykkää itsekin läträtä rannalla.

En voi kyllä mitenkään väittää, että pääsykoelukemiset olisivat sujuneet erityisen kivuttomasti. Ensinnäkin,  koealueen ollessa melko laaja ja täynnä osittain itselleni täysin tuntemattomiakin aiheita, oli täysin mahdotonta kertaakaan saada sellaista fiilistä, että joku asia olisi ollut erityisen hyvin hallussa. Toiseksi, monen vuoden tauon jälkeen ei myöskään "tuttujen" asioiden muistiinpalauttaminen tapahtunut ihan hetkessä. Pelkästään laskimen käyttö tuntui jo jokseenkin etäiseltä. Koko ajan oli siis hirvittävän paljon lukemista ja kertaamista. Vaikka olin tyytyväinen gradun loppuunsaattamisesta, niin oli sekin varmasti vienyt osansa voimista. Onneksi olin valmennuskurssilla, jossa meillä oli opetusta muutaman kerran viikossa. Se tsemppasi kovasti pitämään tiettyä lukutahtia yllä. Valmennuskurssilla oli muutenkin todella positiivinen henki ja siellä sai purettua paineita yhdessä muiden hakijoiden kanssa.

Muista hyvin yhden päivän keväältä, jolloin olin erityisen väsynyt lukemisen suhteen ja muutenkin kaikki tuntui hieman tökkivän. Väsyneenä pienetkin haasteet tuntuvat helposti isoilta ja isot haasteet täysin mahdottomilta. Palloittelin hakukeväänä melko usein mielessäni, että onkohan tässä koko hommassa mitään järkeä. Ei kenellekään vaan tule mieleen lähteä hakemaan uudelleen opiskelemaan heti valmistumisen jälkeen. Normaalisti lähdetään töihin ja luomaan uraa uusien haasteiden parissa. Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna opiskeluiden jatkaminen vaikutti ihan yhtä älyttömältä.

Anyway, olin siis matkalla kotoani Kampin kautta valmennuskurssille, joka järjestettiin Töölössä. Minulla on välillä tapana käydä kirjakaupassa piipahtamassa ilahduttamassa itseäni. Kiertelin Kampin alakerrassa sijaitsevassa Suomalaisessa, jossa silmäni osuivat paksuun opukseen, jonka nimi oli Vastauksien kirja. Kirja oli siis täynnä erilaisia random vastauksia. Toimintaperiaate oli sellainen, että kirjalle voi esittää kysymyksen, jonka jälkeen kirjasta valitaan sattumanvaraisesti  joku sivu,  jolta voi sitten lukea vastauksen kysymykseen. Tietysti esitin mielessäni kysymyksen, jota olin muutenkin keväällä usein pohtinut; oliko tässä lääketieteelliseen hakemisessa mitään järkeä.  Avasin kirjan aivan random sivulta ja vastaus oli melkoisen yksiselitteinen:

Ehdottomasti.

Vaikka en ole erityisen taikauskoinen tai muuta, niin kyseisen hetken jälkeen en enää niin kovasti kyseenalaistanut koko pääsykoelukuprosessia. Pienillä hetkillä on joskus todella paljon vaikutusta ja tämän jälkeen koin saavuttaneeni jonkinlaisen rauhan lääkishakemisen suhteen. Samalla myös pystyin sanomaan itselleni, että jos joskus tulisin pääsemään lääketieteelliseen sisään, niin kaikessa olisi ihan hirveästi järkeä.

Hangossa, päivää ennen Norjan hakutulosten julkaisua

Helsinki. Kesän viimeisiä hetkiä Linnanmäeltä, juuri ennen Norjaan muuttamista.

Toinen erityisen  mieleenpainunut tapahtuma sattui juuri viimeisenä iltana ennen lääketieteellisen pääsykoetta. Koska lukusuunnitelmani oli melko tiukka, enkä puolessa vuodessa ollut ehtinyt oppia kaikkia aiheita täysin ulkoa, niin olin päättänyt lukea täysillä aina kokeeseen saakka. Istuin siis viimeisenäkin päivänä ja iltana vielä kotona kertailemassa juttuja. Minulla oli kesäisin usein tapana pitää huoneeni ranskalaisen parvekkeen ovea raollaan. Sinä iltana kuulin, kun joku huuteli lemmikkinsä nimeä ulkona. Huomasin, että pihalla juoksenteli hätääntynyt nainen pelkkä talutusnaru kädessään. Näin eläinihmisenä tiedän sen kamalan tunteen, kun oma lemmikki karkaa tai katoaa. Hetken aikaa mietin, että lähdenkö auttamaan, kun itsellä oli kuitenkin vuoden tärkein päivä juuri tulossa. Päätin silti lähteä.

Kun pääsin ulos talostani, nainen oli jo todella itkuinen ja paniikissa. Hän oli ollut ensimmäistä kertaa ulkona uuden kissansa kanssa, joka oli yhtäkkiä pelästynyt kovasti, rimpuillut ulos valjaista ja juossut karkuun. Koska olen itse hukannut, etsinyt ja löytänyt karanneita lemmikkejä aikaisemmin, niin tilanne ei ollut itselleni suinkaan uusi. Rauhoittelin naista kertomalla omista kokemuksistani ja että jokaisella kerralla lemmikit ovat kyllä löytäneet turvallisesti takaisin kotiin. Silloin oli myös lämmin sää, joten senkään suhteen ei tarvinnut murehtia. Autoin naista tekemään kuvalliset katoamisilmoitukset nettiin ja facebookiin. Sen lisäksi haravoimme yhdessä lähimmät talot ja roskiskatokset, kissaa kuitenkaan löytämättä. Muutaman tunnin operaation jälkeen nainen oli jo paljon rauhallisempi ja päätin itsekin mennä nukkumaan ja valmistautumaan tärkeää koetta varten. Kertaamiset jäivät siltä illalta hieman vajaaksi, mutta ainakin sain laittaa tyytyväisenä nukkumaan.

Seurasin tilanteen kehittymistä Facebookista ja ilokseni huomasin, että kissa oli saapunut takaisin kotiin paria päivää myöhemmin. Olin samaisena päivänä myös ajamassa autolla kohti kotia Lauttasaaressa, kun eräs minulle täysin tuntematon ohikulkija pysäytti minut kadulla. Hän oli kissan omistajan hyvä ystävä ja halusi vielä kiittää avustani kissan etsinnöissä. Mielenkiintoista asiassa oli se, että en ollut koskaan tavannut kyseistä henkilöä aikaisemmin, ja että hän ei voinut tunnistaa minua muuten kuin omistajan kanssa käytyjen keskustelujen perusteella. Lauttasaari on kyllä aika pieni paikka, onnellisten saari.

Muuttopuuhissa Lauttasaaressa

Näitä näkymiä asunnostani ja koko Lauttasaarta on kyllä ollut ikävä.

Matkalla Rundemanenille Bergenissä

Arjen pieniä iloja - vähän erilainen pääsiäismenu Bergenissä

Nyt kun tämän lukukauden kokeeseen on enää noin 2 viikkoa jäljellä, niin laadimme kaverini kanssa hyvät viimehetken viimeistelevät lukusuunnitelmat. Puoleen vuoteen mahtuu aina niin paljon erilaisia aiheita, että ilman kunnon lukusuunnitelmaa jotain jäisi helposti lukematta. Tai paremmin sanottuna on erittäin kannattavaa suunnitella se, että mitä jättää lukematta.

Silloin kun emme ole opiskelukavereitteni kanssa kotona nenä kirjassa, niin karkaamme usein vuorille retkeilemään. Kuukausi sitten kävimme Nubbevannetilla pyörähtämässä, joka on noin tunnin kävelymatkan päässä tästä sairaalalta. Olimme pakanneet eväsleivät ja termoskahvit mukaan. Sääkin oli jo todella lämmin ja keväinen! Tämän retken innoittamana tilasimme itsellemme riippumatot, joten seuraavassa postauksessa varmaan fiilistellään sitten niitä. Alempana muutama kuva retkeltämme Nubbevannetille.

Nubbevannet - kaverin kanssa eväsretkellä

Kolmantena erikoisena tapauksena haluan vielä kertoa siitä, että kuinka kesäkuussa Suomen pääsykokeiden jälkeen sain viestiä Oslon yliopistolta, että en ollut hakukelpoinen lääketieteellisiin Norjassa, koska minulta puuttui suoritus yhdestä kemian kurssista. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että voi hitsi, että meni sitten sekin mahdollisuus ohitse. Viestissä kuitenkin mainittiin, että minulla olisi kaksi viikkoa aikaa toimittaa kyseinen todistus. Alkujärkytyksestä selvittyäni rupesin selvittelemään mahdollisuuksiani kyseisen kurssin suorittamiseksi. Ja onneksi, Suomessa on maailman paras koulutusjärjestelmä, joten tämä mahdollisuus avautui sitten nettilukion kautta ja aivan ilmaiseksi. Suoritin puuttuvan kurssin pikapikavauhtia, ja sain todistuksen kurssista viikossa. En kuitenkaan ehtinyt käännättämään paperia enää englanniksi tai norjaksi, joten lähetin Osloon suomenkielisen todistuksen siitä, että kyseinen kurssi oli nyt suoritettu. Minun onneksi kurssitodistus hyväksyttiin, ja minulle avautui paikka Bergenin yliopistosta, kaikkien yllätykseksi. Pääsin juuri rimaa hipoen sisään, pisterajan ollessa todellinen "lucky numbers", 66,6.

Kaikista ottamistani riskeistä huolimatta olen ollut todella tyytyväinen valintaani lähteä lukemaan lääketiedettä. Lyhyesti sanottuna, lääketiede on ihan super mielenkiintoista! Olemme tavanneet monia potilaita, jotka ovat kertoneet omia elämäntarinoitaan. Olen päässyt tutustumaan Norjalaiseen terveydenhuoltoon ja sairaalaelämään. Varsinkin harjoittelut sairaalan päivystyksessä ovat olleet unohtumattomia. On todella pysäyttävää, kun pääset ensimmäistä kertaa seuraamaan trauma-tiimin toimintaa alaikäisen auto-onnettomuudessa loukkaantuneen auttamiseksi. Saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta oma elämä tuntuu huomattavasti helpommalta ja paremmalta näiden päivien jälkeen. Ajatus siitä, että joskus saan ehkä olla mukana näiden potilaiden auttamisessa, motivoi tänäänkin opiskelemaan täysillä.

Lisäksi olemme lääkiksessä saaneet kuunnella monia mielenkiintoisia luentoja alan asiantuntijoilta  ja päässeet myös itse kokeilemaan ja harjoittelemaan asioita käytännössä. Pidän lääketieteellisestä opiskelutavasta, jossa yhdistyy teoria ja käytäntö. Esimerkiksi anatomian opiskelu on ollut mahtavaa, opiskelin itsekseni paljon teoriaa, kävimme luennoilla eri rakenteita läpi ja lopulta tutustuimme ihmisen anatomiaan myös dissektioiden kautta. Lisäksi tänä keväänä opettelimme stetoskoopin käyttöä ensimmäistä kertaa, sekin avasi täysin uudenlaisen maailman tarkastella keuhkojen ja sydämen toimintaa.

Vaikka elämä ei ole mennyt ihan niinkuin olin ajatellut, niin tällä hetkellä tämä tie näyttää oikein valoisalta ja toiveikkaalta! Melkein kaksi vuotta jo lääkistä siis takana, mikä tuntuu aika uskomattomalta. Odotan kovasti kesää ja toivon, että pääsisin käymään Suomessa. Olen henkisesti varautunut myös siihen, että karanteenisääntöjä ei ole vielä heinäkuuhun mennessä poistettu ja silloin joutuisin jäämään kesäksi tänne Bergeniin. Onneksi minulla on kiva työpaikka ja töitä kyllä riittää! Ennen ansaittua "kesälomaa" minun pitää kuitenkin selviytyä yhdestä suullisesta esitentistä ja kahden viikon päästä häämöttävästä kirjallisesta tentistä. Jännittävää!

Nykyiset maisemat taloni kattoterassilta - nauttimassa ilta-auringosta